Sen, mikä täällä maassa sydäntä ahdistaa

Yliopiston liittymässä pyyhkijät heilauttavat räntähiutaleita hitaasti syrjään ja punainen valo muodostaa vesiviiruihin sädehtiviä nauhoja. Tuuletin hurisee käheää lämpöään. Käännän radion isommalle laulun alkusoiton aikana. Lapsuudestani tutut sävelet istahtelevat auton penkeille, kuin me lapset matkalla joulujuhlaan juuri ennen aattoa. ”Oi jouluntähti pieni, sä kirkkain tähtönen, valollas johda tieni seimelle Jeesuksen…” Tuttu laulu keinuu pyyhkijänsulissa ja olen matkalla lapsuuteeni, sinne joka kerran olin ja jälleen olen, minuuteeni.

Aamuhämärässä nojaan ystäväni syliin, kädet ympärilläni ja juttelemme hiljaa. Hän tietää hiljaisen vankilani, yksinäisyyteni ja kyvyttömyyteni kuvata sitä. Hän ei enää kysy tarpeetonta lupaa, vaan tarjoaa sylinsä lepopaikaksi arjelleni. Nojaan, suojaudun, lepään. Tässä olen hetken, aina ainutlaatuisen. Marraskuun lopun valo on tummanharmaata, kulunutta ja unista. Aurinko kääntää kylkeä savuisen untuvapeiton takana ja me suljemme silmät kaikelta maailmassa.

-Muistatko, kun tutustuimme, sinä kysyt hiljaa. –Sinä, huusit häkistäsi tuskanhuutoa, vapaa, mutta vankilassa itsessäsi. Nyökkään. Muistan, hyvinkin. –Et oikeastaan kuullut, mitä sulle sanoi, eikä sulle kannattanut kai mitään sanoakaan. Purit vain pois kaikkea, pahaa. Painan päätä olkapäähän tiiviimmin. Lähelle. Joitain aikoja ei haluaisi muistaa. Silti, ne ajat tekivät meistä meidät.

Muistan tuskanmusteiset päivä, tuskan, joka sammutti kaiken alleen. Muistan ihmisen, joka oli kuin lämmin käsi kuuran peittämällä tuulilasilla. Yksi sula ja kirkas kohta, jotain, mihin kiinnittää katseensa mahdottoman läpi. Oli vain ahdistus, josta ei ollut hetkeksikään armahdusta. Kuin hengittäisi päivät muovipussin läpi, tukehtuen hitaasti. Sinä tulit siihen, hetki kerrallaan annoit hengähtää. Sinä tulit. Olit. Ja minä opin luottamaan, kuin armahduksen saanut, luottamaan. Ilman luottamusta ei ole ainuttakaan päivää, ei valoa, ei unta, ei hengitystä. Opettelin uudelleen elämään hengähdys kerrallaan.

Sinä tulit, hyvyyden käsinä ja jalkoina, annoit minun huutaa tuskanhuutoani, otit kiinni, pidit lähellä ja kuuntelit. Katsoit kohti, ei enää ohi, ei pois, ei mitäännäkemättömiä silmiä. Katsoit kohti ja jää minussa alkoi sulaa, halkeilla railoiksi. Syntyi jakaminen, puhuminen, kohtaaminen ja vähitellen ystävyys. Sinä olit minulle ihminen ihmiselle ja tulit itse yhä enemmän ihmiseksi, joka olet.

Käännyn katsomaan, painan poskeni poskipieleesi, tavoitan silmiesi hymyn. Istumme siinä hiljaa. Päivä vaalenee helmenharmaaksi ja ilo tipahtelee pisaroina puiden oksilta.

”…Katseensa hyvyydessä, jää saahan sulaa pois, niin että sydämessä oikea joulu ois…” Sanoista ja jakamisesta syntyi me, katseet, jotka näkivät toisen jään, ihmisyyden hämärät ja pimeät, kipeät epäonnistumiset, toivottomuuden ja häpeän. Nähdä toisensa Rakkauden katseella, sillä Rakkaudella, jolla Kristus rakasti ensin, voi parantaa syviä haavoja hiljaa hoivaten, lempeästi. Siinä me olimme, katseina toisillemme.

Häkin kalterit avautuivat, putosivat vähitellen pois. Opin, että tuskani on hetken laina, ahdistus viimein enää oma valintani ja häkki itse itselleni rakentama. Sanoit, että olen vapaa. Muistan, miten suutuin. Enhän minä ollut vapaa, vaan vanki. Hiljaisuutesi ja katseesi opettivat näkemään, että itse suljen itseni, että itse kiellän elämän itseltäni. Häkki alkoi kadota. Aloin kurkottaa kohti elämää, elämää, jonka saisin ja valitsisin itse. Kun valitsin väärin, lohdutit. Kun valintani kuljettivat iloon, kannustit. Kun eksyin, näytit valoa.

”…Ja sydämeni seimeen, asuntoon halvimpaan, armosta lapsen kalliin, vain saisin asumaan…” Lapsuuteni laulu, jota silloin en tavoittanut, pyyhkii tänään kyyneliä loskaisessa risteyksessä. Valo vaihtuu edessäni, liityn ruuhkajonon yhteiseen liikkeeseen. Sinä, katseesi armahdus, lämpimät kädet, hyväksyvä syli ja luottamus elämään elää noissa sävelissä.

”…Minä olin alasti ja te vaatetitte minut…” liikahtelee sisimmässäni. Sinä olit minulle se, mitä ei kukaan. Uskalsit olla hetki kerrallaan kaikki ja päästää aina irti, että oppisin luottamaan myös itseeni. Minä opin, yhä uudelleen. Häkki on poissa, valintani ovat omiani, mutta sinä pysyt. Vapaus ei ole kiinnipitämistä, ei omistamista, vaan vapautta valita aina uudelleen epäonnistumistenkin jälkeen ja pysyä silti rakastettuna, ainutlaatuisena ja arvokkaana. Vapaus on silta meidän välillämme, Toivon katse, joka kantaa. Vapaus vaatetta luottamuksella, ruokkii toivolla ja juottaa rakkaudella, kun näännyn. Vapaus on läsnäoloa, omistautumista ja aina vain tämä yksi ainutlaatuinen hetki.

Tänään olen tässä, vaihtuvissa liikennevaloissa, risteyksissä, uuden äärellä kaikuvilla käytävillä. Sinä olet siinä, yhä lähellä. Tuki, lohtu, syli kun tarvitsen ja lämpimät sanat kannattelemassa huomisia. ”…johdata mainen tieni, sun luokses Kotihin…” Toivosta, jonka annoit minulle, syntyi sinun oma toivosi. Luottamuksesta tuli sinun oma luottamuksesi. Kun annoit saamastasi Rakkaudesta, sait sen itse. Kun annoit minulle vapauden ja siivet, sait ne itse. Jokainen jaettu hetki kahdentui, kasvoi ja elää yhä. Kun elämä on pelkkää mustaa, vaatii rohkeutta rakastaa tuskanhuutoa. Silloin opin, että todellisessa Rakkaudessa ei ole pelkoa. Ihminen pelkää, mutta Jumala voi Rakastaa ihmisen käsien, jalkojen, katseiden ja sydänten kautta vailla pelkoa silloinkin.

Joillain enkeleillä ei ole siipiä, mutta sitäkin suurempi viesti kuljetettavanaan, Toivon viesti. Kiitos, että olet, Ystäväni.

Kohtaamisia

Avainsanat

Kasa koukeroisia kirjaimia

ja epävarmalla kämmenelläni
tärkeileviä pilkkuja ja pisteitä

kepeitä hengähdystaukoja
epäileviä välihuomautuksia
pohdiskelevia ajatusviivoja

ja virkkeiden viimeisiä
painavia huudahduksia
leikitteleviä kysymyksiä
leijuvia pistenauhoja
ja ehdottomia varmuuksia

Kaiken keskellä Sinä.

Yrittäisinkö kerrankin
löytää lepääviä sanoja
kirjain kerrallaan

laittamatta ensin pistettä
tai välimerkkejä
edes reunahuomautuksia

Vain vapaita kirjaimia
lauseita ilman alkuja ja loppuja

Vain Sinä ja Tarina.
Olisinko, olisitko?

Seuramummo, armonkerjäläinen

Avainsanat

,

Seuramummo4

Seuralaulu aaltoilee suuressa salissa eri-ikäisten äänten muodostamana räsymattona. Kaikki laulavat, joku lapsi nauraa, vauvojen itku hukkuu ja vaimenee lauluun.

Laulun jälkeen tulee hiljaista, vanha saarnamies yskäisee ja aloittaa rukouksella. Silloin on istuttava hiljaa ja painettava pää alas. Sanat ovat aina tuttuja, joskus eri järjestyksessä, toisinaan erilaisilla painotuksilla, mutta aina tuttuja.
Ajatukset karkaavat ja lapsen mieli lähtee valloilleen -ja palaa tömähtän takaisin penkkiin, kun puhuja yskäisee jälleen ja pudottaa aamenensa.
”Luen puheen ja tutkiskelun aiheeksi..” päästää jälleen ajatukset juoksentelemaan.
Raamatunkohdan jälkeen voi alkaa katsella jälleen ympärilleen: Tuolla istuu tuttu perhe, tuolla naapurit, tuolla rivi kehitysvammaisia ilmehtien hassusti.

Minun lapsuudessani seurasalin pitkillä penkeillä oli paljon vanhuksia: Pappoja puvuissaan, kauluspaidoissaan ja kravateissaan, mummoja läningeissään, tukisukkahousuissaan, väskyineen ja tukka ohuella niskanutturalla. Kaikilla sama, vähän kyyry ja elämänpainama asento.
Nuo vanhukset kuuntelivat ja uskoivat nöyrästi vaieten. Ei ehkä ollut enää mitään sanomista, tuskin vaikeiden vuosien jälkeen uskallusta pohtia.
Vain hiljainen nöyryys ja ehkä alistuminen, että saisi olla tutussa laumassa loput elämänsä vuodet.

Seuroissa katselin usein noita vanhuksia, varsinkin yksinäisten mummojen rivejä.
Noiden seuramummojen kasvot ja kädet elämä oli piirtänyt täyteen uurteisia jälkiä. Jokin niissä kiehtoi ja puhutteli, puhuttelee yhä.
Joidenkin vanhusten ympärillä leijui kuin vihainen kehä tai tuomitseva tunkkainen ilma.
Joidenkin seuramummojen lähellä keinui lempeys ja armollisuus.

Aikuistuessani aloin ymmärtämään noita seuramummojen rivejä enemmän, sitä mukaa kun ne rivit harvenivat ja yhä useammalle mummolle oli laulettu seurojen alussa muistolaulu.
Nuo mummot olivat syntyneet vuosisadan alussa, eläneet sotavuodet, kuka menettänyt lapsensa, kuka puolisonsa.
Nuo mummot olivat nähneet ja eläneet pimeät hoitokokousten vuosikymmenet, painostamisen, hengellisen väkivallan, aamuöille jatkuneet itkettämiset, syytelistat;
Sotien jälkeen heidän hengellisen elämänsä maisema oli julmuuden ja pelon autioittamaa. Siinä missä kotimaa oli pommitettu monin paikoin savuaviksi raunioiksi, oli heidän sieluaan moukaroitu käsittämätömällä hengellisen vallan ahneudella.
Mummojen katseleminen ei enää hymyilyttänyt: Oli mahdotonta kuvitella, mitä nuo mummot ovat kestäneet.

Yhtä mummoa katselin usein: Miten rukouksen alkaessa mummo vajosi omaan hiljaisuuteensa ja heräsi vasta pitkän, yli tunninkin kestäneen seurapuheen lopussa aameneen, kaivoi nenäliinan kätköistä kolehtirahan, ja virsikirjan ja pyyhki kasvonsa.
Katselin kokoonpainunutta ja laihaa selkää, kyhmyisiä käsiä, poimuttunutta ja ohutta ihoa.
Hennot suortuvat karkailivat nutturalta, joka oli kiinnitetty kymmenin nutturapinnein.
Välillä mummo yskähteli, välillä pyyhkäisi suupieltä tai silmäkulmaa tai hiuskiehkuraa. Seurapuheen jatkuessa mummo näytti liukuvan uneen ja kyyry selkä painui yhä syvemmäksi.

Kun puhujan ääni oli noussut ja laskenut monen monituista kertaa kadotuksen syövereiden tuskasta iankaikkiseen iloon ja takaisin, alkoi puhuja vaikertaa syntien svyyttä ja surun suuruutta.
Silloin alkavat seurapenkkien rivit herätä eloon: Käsiä nousee pystyyn pyytämään armoa, joku mummoista kiittää, toinen itkee.
Pieni ja ruttuinen seurammmokin nostaa kätensä. Puhujan ”jeesuksennimessäjaveressä” ehättää yhtäaikaa toisen mummon siunauksen kanssa. Mummot siunaavat toisiaan, toisiinsa nojaten. Kyyneleet valuvat kasvojen uurteissa ja koloissa.

Minua ei oikein itkettänyt, eikä edes pelottanut nuo saarnamiesten ääni väristen kuvailemat suuret synnit ja helvetin kauhut, enkä kaivannut anteeksiantoa niistä.
Kaipasin sellaista armoa, joka olisi antanut nuoren ihmisen olla nuori, sallinut nauttia musiikista, tanssista, meikeistä, ystävistä…kaikesta siitä, mikä kuuluu nuorten maailmaan,
nauttia, vailla pelkoa tuomioista ja syytöksistä.
Kaipasin välittäviä aikuisia ja ystäväpiiriä, joille olisin kelvannut minuna, eikä olisi tarvinnut näytellä oikeanlaisen uskovaisen nuoren ideaalia. Kaipasin Elämää. Ja sitä ei ollut.

Ajattelin usein, että nuo seuramummot eivät edes ymmärrä, mitä elämä on. Saati sitten todellinen armollisuus, vapaus, ilo, kaikki nuo seurasaarnojen vakiofraasit. Että ovat aina uskoneet kiltisti ja hiljaa, eivät osaa edes kaivata vapautta valita itse, vapautta olla onnellinen omassa elämässään.
Heitähän ei seurapuhujien ikuisen kadotuksen liekit koskettaneet, kun helvetinrappuset tottelemattomille vuohille rakennettiin meikeistä, musiikista, tanssista, ehkäisystä ja korvakoruista -kaikesta siitä, mikä teki nuoren tytön ja aikuistuvan naisen elämästä vapaudenkaipuisen vankilan.

Sitäkin hämmästyneempi olin, kun erään kerran istuin tuon minun seuramummoni lähellä ja kuulin hänen hiljaisen, mutta päättäväisen äänensä, hyvin tuomitsevan ja lakihenkisen seurapuheen loppuessa: ”Olisi se joutanut armollisempi olemaan.”

Ymmärsin silloin, että jokaisen hoitokokouksilla kyyryynpainetun mummon sisällä on,
muistettuna tai unohdettuna, mutta on, se nuori ja eläväinen tyttö.
Se tyttö, joka haluaa elää ja iloita.

Ymmärsin myös, että lähes kaikista tytöistä tulee joskus mummoja, kenen silmissä elämän pilke, kenen suupielissä vihaiset viivat, kenen selkä on kuorman painama, mutta saman armo kerjääjiä: Anna minun elää.
Anna minun olla arvokas minuna. Anna minun olla Luojani kuva kaikkine ajatuksineni, toiveineni, unelmineni, suruineni ja pelkoinenikin.
Anna minulle yhä toivon lupaus, että tämä matka oli hyvä näin, kompuroituna ja yhä uudelleen noustuna, aidosti ja täydesti elettynä.

Ihmisen voi puristaa muottiin, vangita sääntöjen ja rajoitusten taa, keksiä loputtomasti keinoja käyttää valtaa toisen ihmisen nujertamiseen. Kaikissa meissä elää silti se sama valkoinen kyyhky, kuin lapsutteni seurapuhujan suunnaton nenäliina pukutakin taskussa.
Yhtä varmasti kuin tuo nenäliina pelmahti näyttämään oikeanlaisen itkun paikkaa,
tuo valkea sielunlintu lehahtaa vapauteen viimein.

Suurinta armoa ei ole se ihmismitalla mitattu tai omin käsin tehty, vaan Jumalan ääretön armo,
joka ei kysy yhtään ihmisen keksimää sääntöä, ei ihmisen käsitystä oikeudenmukaisuudesta,
eikä edes sitä, koenko itse ansaitsevani armoa.
Se vain on, riippumatta siitä, tuomitseeko vai vapahtaako joku toinen ihminen tai ihmisryhmä meidät, riippumatta siitäkin, tuomitsenko vai vapahdanko itse itseni.

Nuo seuramummot kokivat ehkä armoa ja turvallisuutta pitkissä seurapuheissa ja synninpäästöissä, siioninlauluissa ja tutuissa fraaseissa.
Yhtä todellista on armo omaa paikkaansa etsivälle ihmiselle kaikenikäisenä.

Sen minä muistan, kun katson aamu aamulta silmäkulmiini yhä selvemmin ilmestyviä ryppyjä: Seuramummot, nuo armonkerjäläiset uurteisin kasvoin.
Silloin kuulen korvissani sen lauseen, jonka lapsuudestani talletin;
Jokaisen seurapuheen lopussa puhuja lopetti ”Armon voima meitä kantaa, kunnes pääsemme Taivaaseen.”

Taivas, se on jo jokaisessa meissä, sitä ei tarvitse odottaa.
Siksi kaunein on lupaus:
Armon voima meitä kantaa, yli niidenkin kompurointien, joista rypyt kasvoihin painuvat.

Kantaa, kerjäämättäkin. Siksi juuri se on armoa.

Seuramummo5

Seuramummo6

Tämä mummo sileästä valkosavesta pyysi tulla muotoilluksi.

Niinpä minä tein sen.

Hyvä Paimen ja punastajaffaa

Avainsanat

, , ,

Ystäväni kertoi, miten hänelle oli lapsena opetettu Jeesuksen Hyvä Paimen -vertauksesta:
”Olen elämässäni kuullut monta puhuttelevaa saarnaa lampaasta, joka eksyi. Pyhäkoulussakin sitä käsiteltiin, opeteltiin piirtämäänkin sitä lammasta, joka oli eksyksissä, ja jonka paimen sitten etsinnän jälkeen löysi. Miten paimen aivan kuin rakkaudella sitten katkaisi lampaan jalan, ettei enää silleen tekisi toisin kuin muut.”
(Saulin blogin jahänen pohdintaansa löydät täältä: https://saulikarhu.wordpress.com/2014/09/22/auktoriteetit-ja-tarinan-valta/ )

Hämmennyin, sillä olemme kumpikin eläneet lapsuutemme ja nuoruutemme vanhoillislestadiolaisuudessa, mutta monista kuulemistani omituisista opetuksista huolimatta tuota en ollut -onneksi- kuullut.

Sauli lainaakin kommenttiani ja jatkaa myöhemmin:
”Keskustelu Facebook-seinälläni jatkuu/jatkui, ja ystäväni totesi: Alan ymmärtää, miksi sulle usko on niin vieras.
Kyllä, varmaankin siksi. Vaikka läheisiä seuratessani jotenkin ymmärrän, mitä uskominen on, minulle usko on sitä, että on auktoriteetti, jota ei saa kyseenalaistaa. Sellaisena usko on lähinnä indoktrinaation tuote, eikä mielestäni sovi ihmiselle. Siitähän tuo koko keskustelu lähtikin, kun pohdin tuota auktoriteettiasiaa. Nyt olen siis usko(nno)ton. Katsotaan, mihin suuntaan tästä kehityn.”

Jäin mettimään keskustelujamme ja Hyvää Paimenta. Lapsuuteni jumalakuva oli hyvin raju ja väkivaltainen, vanhatestamentillinen koston ja vihan jumala. Silti jossain säilyi usko pohjattoman hyvään ja kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Miksi niin kävi ja miksi Saulin kokemus heitti hänet uskonnottomuuteen? Mikä piirsi jumalakuviimme tuon ratkaisevan eron? Oliko kyseessä juuri –

Hyvä Paimen ja punastajaffaa

Kun olin pieni, oli meitä sisaruksia seitsemän ja serkuksia parikymmentä. Lestadiolaissuvuksi aika pieni. Mummulani oli kaupungissa, kerrostalossa, pienessä ja ahtaassa asunnossa. Toisinaan siellä vierailtiin perheellä, toisinaan koko suvun voimalla, useimmiten livistin mummun luo yksin. Me kun asuimme siinä lähellä.
Mummuni oli rauhallinen ja lempeä, hiljainen ja päättäväinen pehmeänpyöreä ja tuoksuva Oikea Mummu. Maailmani keskipiste pikkusisko lisäksi. Turva. Lämpö. Läheisyys.

Kotona monet herkut olivat kortilla. Mummulassa sai hemmottelua ja hyvää. Rakastin niitä kahdenkeskisiä päivähetkiä mummun kanssa: Mummu kattoi ristipistoliinan vahaliinan päälle, lasilautaset, omenakuvioiset juomalasit, pikkuleipiä, jäskiä eli vaniljakermajäätelöä ja limskaa.

Lapsuudessani limska oli aina keltaista jaffaa. Inhosin sitä, minusta se maistui oksennukselle, juotiihan sitä juhlapäivinä -ja mahataudissa. Ja minä olin se tenava, joka oksenteli jatkuvasti
-ja joutui juomaan keltastajaffaa. Ja oksensi sitä keltastajaffaa tyhjästä mahasta sappinesteen seurana.
Mummu tiesi, miten inhoan keltaisen jaffan oksennuksenmakua ja livautti kätköistään lasiini punastajaffaa. Se oli makeaa ja hyvää se.

Niin…meitä oli kaksikymmentä serkusta, mutta mummuni muisti tuon pienen yksityiskohdan, punasenjaffan. Ja osti sitä, kaatoi lasiin ja silitti kömpelönhellästi selästä. Että yksi kahdestakymmenestä oli silti persoona, minä, joka tykkää ja eitykkää.

Seuroissa kuuli puhuttavan usein Hyvästä Paimenesta, joka lähtee etsimään yhtä kadonnutta lammasta ja kantaa sen hellästi sylissään laumaansa.
Uppouduin aina mielikuvituksessani tuohon tarinaan, näin silmissäni jyrkät ja kallioiset vuorenrinteet, sekä rotkon, jonka reunalta Hyvä Paimen pelastaa suloisen karitsapolon juuri ennen tipahtamista.
Ja kyyneleet silmissäni kuvittelin tuota turvalliseen syliin päässyttä pehmoista ja pelokasta karitsaa…
…niin, siihen syliin, jota eniten suuressa perheessä janosin, jota vaille eniten jäin,
turvallisuuden, hyväksytyksitulemisen ja hellyyden kokemusta.

Tunnistan omassa aikuisen ajattelussani, että samaistin voimakkaasti mummun sylin,
sen sylinkaipuun täyttymyksen Hyvän Paimenen syliin.
Kaikki se, mitä vaille kotona jäin, oli mummun kanssa totta ja hyvää.

Vihasin seuroissa kuvailtua vanhatestamentillista koston ja julmuuden jumalaa, joka rankaisi ja tuhosi kaiken hyvin mielivaltaisesti. Rakastin mummun tarinoita enkeleistä, hyvän tuojista.
Jeesus on lapsuuteni seurakuvastossa pääsiäisen ja joulun koristenukke, siinä missä jumalakuva uhkaus tottelemattomille. Enkelit seurakielessä jäivät vähemmälle, joten Hyvä Paimen ja enkelit samaistuivat lapsuuteni ajattelussa Grimmin satujen hahmoihin, ei seurakielen jumalakuvaan.

Mummuni hellät silitykset, kohdatuksi ja nähdyksi tuleminen, punanenjaffa ja lempeät enkelitarinat saattavat olla ehkä nykyisen jumalakuvani pohja; Kuin Hyvän Paimenen tarinan rakastava syli ja huolenpito.
Mummuni pienet teot kertoivat lapselle saman kuin Hyvä Paimen eksyneelle karitsalle:
Olet vain yksi isosta laumasta, mutta silti tärkeä, sinuna juuri.

Hyvyys ei ole suurta, vaan joskus vain lasi punastajaffaa ja hellä selänsilitys. Joskus juuri se hyvyys on jumalakuvan kokoinen, maailmankuvan perusta.

Maailmanparantajia

Avainsanat

,

Kävin kuuntelemassa vaalisaarnan.
Tuossa saarnassa meidät kuulijat kutsuttiin matkalle saksalaiselle köyhälistön kujalle, jossa kulkija oli tuntenut pelkoa ja ahdistusta rikollisten, prostituoitujen ja huumeidenkäyttäjien keskellä.
Matka jatkui kauniiseen ja valoisaan puistoon, jossa nautittiin herkkuja musiikin soidessa ja auringon paistaessa. Lopuksi matkaaja osti itselleen hyvän omantunnon laittamalla suuresti kiitellyt suuret setelit hyväntekeväisyyskeräykseen. Noilla seteleillä sitten hyväntekeväisyysjärjestö auttaa syrjäkatujen köyhiä. Kertoja koki tulleensa kohdatuksi runsaissa tarjoomisissa ja vuolaissa kiitoksissa. Hänen elämänsä oli hyvää ja aurinkoista ja oli miellyttävä unohtaa nuo varjoisten katujen kurjat.

Niinhän Jeesus opetti tekemään.

Tämä teksti syntyi niistä kyynelistä, jotka tuo saarna minussa nosti.
Minusta tuossa saarnassa koko Raamatun ydinsanoma ja Jeesuksen esimerkki käännettiin päälaelleen:
Ostamalla kahvikutsualmuja ja oman hyvän olon, kertoja koki olleensa hyvä lähimmäinen.
Jäin miettimään, mitä Jeesus olisi tehnyt? Olisiko pelännyt prostituoituja ja vähäosaisia syrjäkadun asukkeja vai auttanut heitä suoraan? Olisiko etsinyt kivan kahvilan, jonka tuotoilla Joku Muu Jossain Muualla tekee ikävän työn vai olisiko kohdannut itse hätää kärsivän ja tarvitsevan?
Mitataanko jo kirkon saarnoissakin ihmisarvo ulkoasulla?

Maailmanparantajia

Kun olin viisivuotias ja vähän siitä vanhempi, asuin Oulun keskustan laitamilla ihkauudessa kerrostalossa. Siinä naapurikorttelissa oli jäljellä vielä kappale vanhaa Oulua: Pieniä tönösiä puutaloja autioitumassa. Niissä asui puliukkoja ja muuta laitapuolen väkeä. Lapsille se kortteli oli kiellettyä aluetta.
Kielto ja peppipitkätossumaiset mökit tekivät kujista kiehtovia.
Portailla siellä istui vanhoja ukkoja pössyttelemässä tupakkaa kaljapulloista naukkaillen ja verkkaisesti urahdellen ja rupatellen. Jollain oli aina takkuturkkinen koira mukanaan, jota sai paijata koko omankoirankaipuunsa vimmalla.
Meitä lapsia nuo ukot kohtelivat hyvin: Jututtivat ja ostipa joku limukkapullonkin tarjoamiseksi toisinaan. En pelännyt niitä koskaan. Oikeastaan päinvastoin: Tunsin oloni turvalliseksi ja kotoisaksi. Josko ukot tappelivatkin keskenään, mutta lasten kuullen tappelukin vaikeni.
Kotonani ei.
Lapsena jo opin, että pahuus ja pahapäisyys ei kysy köyhyyttä tai alkoholismia, niinkuin ei hyvä sydän aina löydy rikkaudesta ja komeista kulisseista. Noilla pahanhajuisilla pultsareilla oli sydän paikoillaan ja elämänmakuista lämmintä huumoria.
Ja monissa näkemissäni hienoissa kulisseissa asui pelko ja sydämettömyys.
Noiden puliukkojen tavassa kohdata lapsi oli Jeesuksen opetus kirkkaimpana:
Taivaan valtakunnan suurin ja sellaisena varjeltava on juuri pieni lapsi.

Elämä on tutustuttanut niin huumeidenkäyttäjiin, alkoholisteihin, vankilatuomion saaneisiin, kuin tappajaankin. Ketään heistä en osannut pelätä, en osaa nytkään. Sensijaan edelleen tunnen kalliisiin mittatilauspukuihin pukeutuvia ja ajallisesti varakasta elämää eläviä, joiden lähellä joudun pelkäämään – ja syystä.

Kun elämä ympäriltäni sortui raunioiksi, kävelin eräänä päivänä merenrannalla hiekassa ja ranta-aallokossa päivän miettimässä ja itkemässä. Illan viiletessä lähdin kotiin. Pysähdyin tutun kirkon, Tuiran kirkon arki-illan messuun ja vähän myöhästyneenä sujahdin takapenkkiin.
Siinä me istuimme, vähän arkoina, elämän jäljille ja alkoholille tuoksahteleva vanhus ja minä avojaloin vetyneessä hellemekossa ja tukka tuulen takuttamana. Istuimme, lauloimme ja itkin. Silloin tuo vanhus ojensi varovasti kätensä, tarttui käteeni ja silitti kämmenselkää rohtuneilla sormillaan. Koin tuossa hauraassa hetkessä Kristuksen läsnäolon vahvemmin kuin missään muualla. Yhdessä menimme, sanoitta, ehtoolliselle tuon miehen kanssa. Kaksi elämän laitamille paiskaantunutta.
En koskaan enää häntä sen jälkeen nähnyt. Kiittäisin tuosta illasta, jos voisin.

Näissä muistoissa jäin miettimään ajatusta, josta olen kuullut mm Kallion kirkkoherran Teemu Laajasalon puhuvan: Että kohdataan lähimmäinen, kuin Kristus itse olisi tehnyt. (De Imitatione Christi -ajatuksen yksi painotus, muistelen.)
Mietin niitä hetkiä, jolloin olen kokenut lähimmäiseni läsnäolossa Kristuksen läsnäolon, tuon alkoholisoituneen vanhuksen, niiden mökin pultsareiden lisäksi.

Vuosi sitten olin täysin elämän musertama ja lopussa. Ainut toiveeni oli päästä elämästä pois. Kotiseurakuntani pappi kulki läpi rinnallani tuota pimeää. Istui loputtomia tunteja juttelemassa, kuuntelemassa puhettani, itkuani ja hiljaisuuttanikin. Huolehti, että söin, kysyi nukkumiseni ja jutteli arkisia kuulumisia lapsista ja autonkorjaushuolistakin. Oli läsnä elämässäni, jossa en itse halunnut olla. Kohtasi minut kokonaisena ihmisenä, kotonani, ilman virkapukua, virkailmettä tai viileää etäisyyttä, ihmisenä, minuna.
Niissä hetkissä Kristus itse tuli haavoineen kotiini ja nöyränä avojaloin oli kivussani kanssani.

Ajattelen, että todellinen Kristuksen seuraaminen, hänen askeliinsa omien askelteni sovittaminen ei ole suurissa teoissa, ei mittavissa projekteissa, ei euroissa, ei missään mikä ihmissilmälle ja -mielelle näyttää hyvältä, mieluiselta ja rikkaalta.
Todellinen Kristuksen seuraaminen, sydämen diakonia on siellä, missä ihminen tarttuu ihmisen käteen, likaiseen ja vastenmieliseenkin ja on läsnä, siinä hetkessä, kohtaa toisen ihmisen samalta tasolta, arvokkaana ihmisenä ja Jumalan kuvana.

Tuossa messussa laulettiin yksi lempivirsistäni 439:3-4. Siinä virressä soi kaikki se, mikä minulle kirkossa on rakasta:

Että muistaisin aina lahjan, jonka olen saanut jo ennen syntymääni, Taivaan Isän huolenpidon, ilman ansiota, ilman rahaa ja epäonnistuneenakin. Ja että lahjan, jonka olen saanut, antaisin lahjana eteenpäin.
”Herkäksi tee sydämeni,/ että toiset huomaisin,/ ahdistukset veljieni/ omikseni tuntisin,/ että huoltaan itkevältä/ pyyhkisin pois kyynelen,/ että janon uuvuttaman/ toisin maahan lähteiden.

Anna aitovierten kansan/ suureen juhlaan saapua,/ sokeiden ja ontuvaisten/ seurassasi riemuita./ Saata kaikki joiden taival/ työläs on ja helteinen,/ ristinkuolemasi tähden/ valtakuntaan autuuden.”

Savisielut

Avainsanat

Iho1

Hiljaisuus valuu minuun, aina uudelleen ja jälleen.

Hiljaisuus, viholliseni ja ystäväni. Tunteet kadottavat sanat ja lopulta väritkin. Tunnen hiljaisuuden sormissani, ihollani, kehossani. Lepään sanattomuudessa.

En enää pelkää hiljaisuutta. Tiedän, että se ottaa omakseen, tulee vieraaksi ja käy taloksi minuun, pyysinpä tai en. Joten avaan oven ja huokaan. Sallin sen tulla, sillä tiedän sen myös menevän.

Silloin, kun hiljaisuus oli viholliseni, minulle rakas ja tärkeä ihminen opetti minulle saven sielun. Savella todellakin on sielu ja sormenpäiden alla siitä tulee elävä. Silloin, puolitoista vuotta sitten alkoivat savilapseni syntyä. Hiljaisuuden lapset. Vaietut aikuiset. Savi-ihmiset. Sielunkuvat.

Tänään olin illan työskentelemässä saviluokassa. Olin tehnyt savesta aiemmin aihion. Ja mielessä oli kuva pienestä pojasta. Mutta hiljaisuus tuli vieraisille ja sormeni etsivät savesta vanhenevan naisen kasvot.

Kun lähdin pesemään puhdistuspyyhettä, savinaiseni päätti vaihtaa asentoa; Kallisti päätä kuin huokaisten ja kysyen. Annoin sen tehdä niin. Jäin katsomaan, mitä savinaiseni pyysi.

Kosketusta. Se pyysi, anoi ja janosi kosketusta. Hellää ja hyväätekevää, armollista ja lempeää kosketusta, hyväilyä. Kosketuksen ihmeitätekevää voimaa.

Kun koskettaa ihoa, koskettaa samalla sielua, sanoo Raili Gothoni Kosketuksia -kirjassaan niin viisaasti.

Vanhetessaankin iho on sielun kuvajainen ja sellaisena sitä tulee kunnioittaa. Koskettaa kunnioittaen, arvostaen, hellästi ja hyväillen. Kuin sielua koskettaisi, Pyhää, ainutlaatuista, Taivaan kuvajaista ihmisessä.

Iho3